Kaverini linkitti Facebook-sivulleen kamalan jutun teinitytöistä, jotka olivat piesseet toisen tytön kostoksi jostain. Väittelimme kommenteissa siitä, mistä tällainen käytös kumpuaa ja voiko sitä ehkäistä. Minä edustan kantaa ”kotoa ja porkkanalla”. Kaveri ehdotti hakkaajille selkäsaunoja. Molemmilla konsteilla päästään tuloksiin. Vain toisella saadaan hakkaaminen loppumaan.
Meillä, jotka eivät hakkaa ketään, eivät kiusaa ketään, eivätkä ole saaneet niin tekeviä lapsia, on vaikea ymmärtää käytöstä, joka on toisille arkipäiväistä. Tuomitsemme sen omista lähtökohdistamme. Uskomme, että huonosti käyttäytyvien pissisten elämänkulku, arvot ja logiikka vastaavat omien lastemme maailmaa. Että kaikki muutkin vanhemmat erottavat oikean ja väärän. Että nämä lapset eivät vain halua käyttäytyä hyvin. Olisipa ongelma noin helppo.
Vanha totuus on, ettei voi kauhalla ottaa, kun on lusikalla annettu. Oikea ja väärä, laillinen ja laiton, kaikki tällaiset konseptit ovat ihmisten, aikuisten ihmisten luomia. Vuosituhansia käytössä olleita ja aikojen muovaamia käytäntöjä. Sopimuksia, joita nouidattamalla pyrimme pitämään maailmankaikkeuden sellaisessa tasaspainossa, jolla saisimme elämän sujumaan helposti. Ei niitä meidän perimäämme ole kirjattu. Valitettavasti tämä on monelle vanhemmalle täysin ylivoimaista ymmärtää. Muuttakaa kaupungin vuokra-asuntoon, niin ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Aikuiset näyttävät mallia, mitä ns. hyvä käytös on. Tiuskiminen, huutaminen ja nimittely eivät kuulu normaaliin puheeseen. Riidan päätteeksi asiat selvitetään ja sovitaan. Aikuisten kuuluu pyytää anteeksi huonoa käytöstään aivan samalla tavalla kuin lastenkin. Jos vanhemmat kiukuttelevat lasten lailla, mistä kukaan koskaan voi oppia aikuisten maailman tapoja hoitaa asioita?
Kukin huolehtii omalta osaltaan kodin turvallisuudesta ja viihtyvyydestä. Tarkoittaa suomeksi, että väkivaltaa ei käytetä eikä laittomuuksia harrasteta. Kukin tiskaa oman kahvikuppinsa ja sitä rataa. Vanhempi, joka käyttää väkivaltaa lapseensa saadakseen tahtonsa läpi, siirtää tämän tavan hyvin todennäköisesti lapselleen. Se on ihan tutkittu juttu.
Lasta pitää rakastaa eniten koko maailmassa. Hänelle pitää tehdä se selväksi joka päivä. Lasta pitää halia ja pussata. Häntä pitää kehua ja kannustaa. Häntä pitää suojella ja rohkaista. Häntä pitää opettaa tekemään valintoja, jotka ovat itselle hyväksi. Hänen pitää oppia, että on itsenäinen ja muista riippuvainen samaan aikaan. Että hän on yhtä arvokas ja merkityksellinen ihminen kuin kaikki muutkin, vaikka onkin erilainen kuin kaikki muut. Silloinkin, kun sen haluaa pistää kiertoon.
Ei nosteta käsiä ylös heti, kun lapsi tai nuori kieltäytyy noudattamasta annettua ohjetta tai käskyä, joka on annettu tämän etua silmällä pitäen. Kun vanhempi sanoo, että nyt pestään hampaat, niin ne hampaat pestään. Tai itketään ja pestään. Jos kännykkä ei pysy kiinni ruokapöydässä, se otetaan pois. Joka kerta ja niin monta kertaa kuin on tarvis. Eihän se mitään herkkua ole, mutta terve lapsi ei huuda montaakaan viikkoa protestiksi. Pitää viitsiä olla jämpti.
Lapsiperheitä on monenlaisia, mutta niissä on ainan vain kahdenlaisia ihmisiä: kasvatettavia eli lapsia ja kasvattajia eli aikuisia. Jako on ehdoton, eikä rooleja voi vaihtaa. Tästä kun pidetään kiinni, ollaan jo maalisuoralla.
Kasvattajan rooli on siis varsin yksinkertainen. Valitettavasti yksinkertainen ja helppo eivät vain tarkoita samaa asiaa.